Päivä 15 - Unelmani
Minulla on aikoinaan ollut järjetön määrä unelmia, kuten varmasti meillä kaikilla...
Toisinaan haaveilin tähtitieteilijän urasta, toisinaan halusin ryhtyä kirjailijaksi, auttaa kaikkia maailman eläimiä, suojella luontoa, olla laulaja...
Vielä yli vuosi sitten pystyin kuvitella itseni lavalla suuren, tummanpuhuvan yleisön edessä voimakkaat meikit naamallani ja rikkinäiset farkut jalassa, ylläni niittirannekkeita, niittivöitä ja tärkeimpänä tietenkin Yamahan sähkökitara, jolla en osaa soittaa muuta kuin barre-sointuja. Sekin haave karisi olemattomiin raskauden edetessä.
Siinä vaiheessa kun aloin rakastaa sisälläni kasvavaa uutta elämää, alkoi muodostua haave pienestä, söpöstä omakotitalosta ja perheestä.
Kun synnytinkin pienen down-tytön, haave muuttui. En enää tahtonut suurta perhettä enkä tiedä, haluanko vieläkään. Ehkä tulevaisuudessa, kun ja jos Milja joskus muuttaa omilleen.
Unelmoin miehestä, joka rakastaa minua sekä Miljaa omana itsenämme, on uskollinen ja rehellinen sekä ennen kaikkea romanttinen. Rakentaisimme yhdessä pienen talon kauas kaupungin saasteista. Talo olisi valkoinen, jossa on pieni kuisti ja suuri takapiha, missä lapset voisivat juosta ympäriinsä ja nauttia elämästä, ehkä pari kissaakin mahtuisi joukkoon nurmikolle köllöttelemään.
Talossa olisi neljä makuuhuonetta, yksi minulle & miehelleni, yksi Miljalle, yksi vieraille ja yksi mahdolliselle tulevalle jäkikasvulle. Keittiö olisi tilava, johon mahtuisi suuri, vähintään 6 hengen ruokapöytä. Olohuoneessa olisi suuret ikkunat, joka tekee siitä hyvin valoisan ja avaran. Siellä olisi pieni takka, jonka edessä voisimme mieheni ja Miljan kanssa istua yhdessä kylmänä talvi-iltana grillaamassa vaahtokarkkeja ja juomassa lämmintä kaakaota.
Ja kun puhun miehestä tarkoitan aviomiestä... Hoen aina, että en ikinä tahdo naimisiin, koska siinä ei periaatteessa ole järkeä, mutta oikeasti salaa haaveilen, että jonain päivänä saan kävellä kohti alttaria tyttäreni tallustaessa pienessä röyhelömekossaan perässäni ja elämäni prinssin odottaessa minua.
Vielä joskus haluan sanoa tahdon.
Unelmani on siis tylsän tavallinen. Ehkä vielä joskus... ;)
p.s. Kämppäpostaus on vihdoinkin työn alla! :P
Toisinaan haaveilin tähtitieteilijän urasta, toisinaan halusin ryhtyä kirjailijaksi, auttaa kaikkia maailman eläimiä, suojella luontoa, olla laulaja...
Vielä yli vuosi sitten pystyin kuvitella itseni lavalla suuren, tummanpuhuvan yleisön edessä voimakkaat meikit naamallani ja rikkinäiset farkut jalassa, ylläni niittirannekkeita, niittivöitä ja tärkeimpänä tietenkin Yamahan sähkökitara, jolla en osaa soittaa muuta kuin barre-sointuja. Sekin haave karisi olemattomiin raskauden edetessä.
Siinä vaiheessa kun aloin rakastaa sisälläni kasvavaa uutta elämää, alkoi muodostua haave pienestä, söpöstä omakotitalosta ja perheestä.
Kun synnytinkin pienen down-tytön, haave muuttui. En enää tahtonut suurta perhettä enkä tiedä, haluanko vieläkään. Ehkä tulevaisuudessa, kun ja jos Milja joskus muuttaa omilleen.
Unelmoin miehestä, joka rakastaa minua sekä Miljaa omana itsenämme, on uskollinen ja rehellinen sekä ennen kaikkea romanttinen. Rakentaisimme yhdessä pienen talon kauas kaupungin saasteista. Talo olisi valkoinen, jossa on pieni kuisti ja suuri takapiha, missä lapset voisivat juosta ympäriinsä ja nauttia elämästä, ehkä pari kissaakin mahtuisi joukkoon nurmikolle köllöttelemään.
Ja kun puhun miehestä tarkoitan aviomiestä... Hoen aina, että en ikinä tahdo naimisiin, koska siinä ei periaatteessa ole järkeä, mutta oikeasti salaa haaveilen, että jonain päivänä saan kävellä kohti alttaria tyttäreni tallustaessa pienessä röyhelömekossaan perässäni ja elämäni prinssin odottaessa minua.
Vielä joskus haluan sanoa tahdon.
"I do!"
p.s. Kämppäpostaus on vihdoinkin työn alla! :P
Kommentit
Lähetä kommentti