Stressiä, stressiä...

Milja lähdössä kotiin =) <3

Viime viikko oli melkein elämäni katastrofaalisin... Huom, melkein...

Perjantai oli aivan järkyttävä pettymys, kun en saanutkaan Miljaa kotiin, vaikka siitä oli puhetta. Noh, selvisin kuitenkin ajattelemalla, että ei Milja enää kauaa voi osastolla olla, koska vauvoja alkoi olemaan niin paljon ja Miljalla kuitenkin kaikki oli periaatteessa loistavasti. Lääkärin mielestä vain happisaturaatiot oli liian matalat syvässä unessa, vaikka hoitajat oli papereihin merkanneet loistavia saturaatiolukemia, outoa...

Sunnuntaina oli pikkusiskon rippijuhlat, oli hirveetä juhlia kun oma lapsi oli sairaalassa edelleen. Vieraat kyseli kovasti, miten Milja jaksaa ja koska pääsee kotiin... Huoh.

Maanantai olikin sit elämäni onnellisin päivä, sain lapseni vihdoin ja viimein kotiin! =)

Sitten aloinkin jännittämään, miten saan nukuttua, kun mietin jatkuvasti, saako Milja happea yms kun ei ollut enää niitä seurantalaitteita, mutta kaikki sujui paremmin kuin olisin koskaan uskonut. Tyttö heräsi yhden ainoan kerran koko yönä syömään, sain itsekin nukuttua ihmeen hyvin, vaikken sikeesti osannutkaan nukkua vielä sen jännityksen takia. 

Tiistaina mentiin sitten mun äitin luo ja hehkutin, kuinka hyvin mä pärjään ym.

Odottelin, että pikkusisko heräilis kummityttöään katsomaan, mutta eipä näkynyt eikä kuulunut. Äiti menikin sitten aamupäivällä herättelemään tuoretta tätiä, niin eipä tämä ollutkaan huoneessaan. Tytöstä ei jälkeäkään, suoristusrauta ja fööni oli kadonnu.

Koulussakaan ei voinut olla, koska oli "vahingossa" vienyt lapinreissuun tarkoitetun loma-anomuksen rehtorille, vaikka loma olikin lopulta peruuntunut. Sisko oli jättänyt kännykkänsäkin kotiin, suljettuna, mutta saatiin se lopulta auki. Luonnoksista löytyi viesti, jonka sisko oli kirjoittanut. Siinä hän ilmoitti lähteneensä Jyväskylään tapaamaan entisiä luokkalaisiaan, mutta oudointa on, että hänellä ei Jyväskylässä ole ainoatakaan kaveria ja oli jopa koulukiusattu, joten tuskinpa on niitäkään tapaamassa. Eikä neidillä ollut tiettävästi senttiäkään rahaa, rippirahat oli äiti ottanut säästöön, että sisko ei tuhlaisi niitä turhuuksiin. Viestin mukaan, jonka sisko oli kirjoittanut, hän tulisi takaisin torstaina tai viimeistään huomenna, eli perjantaina... Huomisesta tuleekin sanoinkuvaamattoman pitkä päivä, kun odottaa ja odottaa... Hirveetä vain, kun jatkuvasti pyörii pahimmat mahdolliset ajatukset päässä...

Poliisi on tehnyt siskosta maanlaajuisen etsintäkuulutuksen, mutta ei siltikään ole löytynyt yhtään mitään. Tänään selvisi ainakin se, että ei ole junalippua ostanut, joten jos tyttö Jyväskylään on lähtenyt, niin ei ainakaan junalla.

Tässä kahden viikon aikana on tapahtunut ihan liikaa... Vaikka mä oonkin vahva ihminen ja kestän kaikenlaista, tätä en enää tunnu kestävän. Oon niin väsynyt, huolissani ja suoraansanottuna henkisesti riekaleina, että pää sekoaa. Mitä helvettiä mä tekisin ilman mun siskoa? Sisko on aina ollut mun apuna ja tukena, kun sellaista oon tarvinnut, sisko on aina ollut se ystävä, jota mulla ei vielä tänä päivänäkään ole...

Mutta Miljan takia, pakko jaksaa räpiköidä eteenpäin tässä suossa, tapahtuu mitä tahansa...

On tässä toki tapahtunut edes yksi pieni positiivinen asia. Milja kotiutettiin nenä-mahaletkun kanssa, joka otettiin eilen pois, koska on syönyt niin hyvin. Sen jälkeen, kun se otettiin pois, tyttö muuttui paljon virkeämmäksi ja alkoi syömään kahta kauheemmin, 3 tunnin aikana söi 2desiä maitoa, joka on aivan järjetön määrä.

Mutta ilmeisimmin joudutaan se laittaa huomenna takaisin, koska tyttö on tänäänä syönyt sitten älyttömän huonosti... Huoh.

Miksei mikään mee koskaan edes hieman niin kuin elokuvissa?

Mun pieni prinsessa <3