Kuinka vaikeaa...
...voikaan olla kirjoittamisen aloittaminen? Monet illat olen parin menneen kuukauden aikana tuijottanut tätä tekstiruutua ja lukenut vanhoja postauksiani yrittäen jälleen pukea ajatuksiani sanoiksi, kuten ennen. Sitten ajattelin, jos yksinkertaisesti sulkisin koko blogin, jotta ei tarvitsisi enää miettiä. Ja nyt istun tässä kirjoittamassa. Haluan taas osata kirjoittaa, haluan saada jälleen sen tunteen, mikä ennen oli kirjoittaessani.
Yli vuosi on kulunut viimeisimmästä päivityksestäni. Silloin olimme juuri muuttaneet. Nyt tilanne on aika pitkälti samanlainen. Neljä kuukautta sitten vuokranantajamme soitti ilmoittaakseen laittavansa asunnon myyntiin. Taas muutto pois. Tällä kertaa päätimme tehdä sen, mitä minä ja mieheni olemme jo vuosia haaveilleet, nimittäin muuttaa pois Vaasasta. Niinpä meistä tuli 1.6.2015 virallisia turkulaisia! Jos vihdoin saisimme pysyä aloillamme tässä kodissa :)
En tiedä, lukeeko tätä blogia edes enää kukaan. Lukee tai ei, haluan kertoa rehellisen syyn kirjoittamattomuuteeni. Ehkä tämä syy on enemmän itseäni varten.
Sairastuin teininä masennukseen. Itselleni en sitä myöntänyt, kuten en muillekaan, vaikka lähipiirini huomasi muutokset. Masennuksen mukana tuli ahdistus ja paniikkihäiriöt. Iän myötä kaikki tuo tuntui hälvenevän lähes olemattomiin, mutta syynä taisi enemmänkin olla riehakas teini-ikä, tiedä tuota. Jäin raskaaksi, jonka myötä rauhotuin. Sain Miljan, jonka kanssa alku oli minulle henkisesti vaikeaa pitkän sairaalajakson vuoksi. Ahdistus ja paniikkihäiriöt alkoivat palata pikkuhiljaa. Kun Milja pääsi vihdoinkin kotiin, kaikki oli mahtavaa. Olen luonteeltani herkästi stressaava ihminen, joten tietenkin nenämahaletku toi oman osansa fiiliksiini, mutta onnistumiset Miljan ruokinnan kanssa pitivät ahdistuneisuuden aisoissa. Sitten tuli neuvola-aika, kun neuvolatäti teki Miljasta lastensuojeluilmoituksen. Siitä alkoi lisääntyvä epävarmuus ja pelko. Vielä nykypäivänäkin neuvolaan meneminen on minulle todella vaikeaa. Olin masentunut jälleen. Mutta Miljan vuoksi minun piti olla vahva. Lähes kolme vuotta sitten elämääni astui mies. Mitä enemmän suhteemme eteni, sitä pahemmaksi kaikki muuttui minun osaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni oli joku, jolle pystyin purkaa raivon, ahdistuksen ja saada paniikkikohtauksia ilman, että hän lähtee pois. Vaikka olisinkin ymmärtänyt, jos olisi lähtenyt, olin hirviö (vain itseni mielestä). Lähes vuoden verran yhdessäoloa ja lopulta myönsin, että en ole kunnossa. Mutta tiesihän mies sen jo ennen myöntämistäkin... Sitten vielä vuosi ja vihdoin uskalsin hakea apua.
Tein uudenvuodenlupauksen, että vuosi 2015 tulee olemaan paras vuosi elämässäni. Nyt kun tarkastelen kuluneita kuukausia, paljon on tähän vuoteen mahtunut, vaikka hieman yli puolivälin vasta ollaan. Tämä vuosi on mennyt kooten ja etsien itseäni. Edelleen on vaikeita päiviä, mutta sitäkin enemmän hyviä.
Ja tässä itseäni etsiessä olen tullut siihen tulokseen, että tämä blogi tulee pysymään osana minua. Ehkä tämän tekstin myötä uskallan paremmin purkaa myös ne huonot päivät tänne.
Mutta, se minusta! Kerron hieman Miljankin kuulumisia...
Milja on jo 4-vuotias reipas pieni naisenalku! Erittäin omatoiminen ja taitava. Miljalla on niin sanotusti "oma kieli". Joitakin sanoja hän sanoo, mutta viittoo sitäkin enemmän. Puhetta ymmärtää lähes täysin, tosin kuulo on hyvin valikoiva ;)
Neiti rakastaa pienillä eläinukoilla leikkimistä, fröbelin palikoita ja piirtämistä. Kovasti tykkää auttaa kotitöissä, jos sille päälle sattuu. Ärsyyntymisen ilmaisee useimmiten murisemalla tai menemällä huoneeseensa paiskaten oven kiinni.
Viimeksi erityisneuvolassa vieraillessamme Milja sai taas sylin täydeltä kehuja reippaudestaan. Vaikka alkuvuosi meillä meni angiinakierteessä ja flunssassa, muuten Milja on ollut täysin terve.
Puheterapiakin alkoi vuoden 2014 syksynä, mutta paikkakunnan muutoksen vuoksi on tullut pitkä tauko. Ensi viikolla laitan puheterapiahakemuksen Kelaan, jospa sekin asia lähtisi pikkuhiljaa rullaamaan.
Viime viikko kului Miljan kanssa Vaasassa äitini luona. Saatiinpahan edes jonkunlainen kesälomareissu tälle kesälle. Pääsimme ensimmäistä kertaa poimimaan mansikoita mansikkatilalle, joka tosin ei ollut ihan minun juttu. Lopulta muut keräili mansikoita ja me Miljan kanssa leikimme leikkimökissä kotileikkiä :D Oli kovin virkistävä viikko ja kotiakin osaa taas arvostaa paremmin.
Olemme kotiutuneet tänne Turkuun todella hyvin. Hieman stressiä on tuonut hitaus asioiden hoitumiseen, mutta tätähän heinäkuu on, kun kaikki ovat lomalla. Tässä kuussa Miljalla pitäisi alkaa päivähoito jälleen, sitten onkin helpompi hoitaakin asioita. Miljan kanssa johonkin virastoon meneminen ei oikein onnistu, kun neiti ei jaksa minuuttia kauempaa pysyä paikallaan varsinkaan, kun on paljon mielenkiintoisia huoneita ja pitkiä käytäviä... Pikkuhiljaa siis...
Seuraava postaus, minkä kirjoitan, tulee olemaan täynnä kuvia. Ja siihen ei kulu tällä kertaa vuotta, eikä puoltakaan ;)
o/
Yli vuosi on kulunut viimeisimmästä päivityksestäni. Silloin olimme juuri muuttaneet. Nyt tilanne on aika pitkälti samanlainen. Neljä kuukautta sitten vuokranantajamme soitti ilmoittaakseen laittavansa asunnon myyntiin. Taas muutto pois. Tällä kertaa päätimme tehdä sen, mitä minä ja mieheni olemme jo vuosia haaveilleet, nimittäin muuttaa pois Vaasasta. Niinpä meistä tuli 1.6.2015 virallisia turkulaisia! Jos vihdoin saisimme pysyä aloillamme tässä kodissa :)
En tiedä, lukeeko tätä blogia edes enää kukaan. Lukee tai ei, haluan kertoa rehellisen syyn kirjoittamattomuuteeni. Ehkä tämä syy on enemmän itseäni varten.
Sairastuin teininä masennukseen. Itselleni en sitä myöntänyt, kuten en muillekaan, vaikka lähipiirini huomasi muutokset. Masennuksen mukana tuli ahdistus ja paniikkihäiriöt. Iän myötä kaikki tuo tuntui hälvenevän lähes olemattomiin, mutta syynä taisi enemmänkin olla riehakas teini-ikä, tiedä tuota. Jäin raskaaksi, jonka myötä rauhotuin. Sain Miljan, jonka kanssa alku oli minulle henkisesti vaikeaa pitkän sairaalajakson vuoksi. Ahdistus ja paniikkihäiriöt alkoivat palata pikkuhiljaa. Kun Milja pääsi vihdoinkin kotiin, kaikki oli mahtavaa. Olen luonteeltani herkästi stressaava ihminen, joten tietenkin nenämahaletku toi oman osansa fiiliksiini, mutta onnistumiset Miljan ruokinnan kanssa pitivät ahdistuneisuuden aisoissa. Sitten tuli neuvola-aika, kun neuvolatäti teki Miljasta lastensuojeluilmoituksen. Siitä alkoi lisääntyvä epävarmuus ja pelko. Vielä nykypäivänäkin neuvolaan meneminen on minulle todella vaikeaa. Olin masentunut jälleen. Mutta Miljan vuoksi minun piti olla vahva. Lähes kolme vuotta sitten elämääni astui mies. Mitä enemmän suhteemme eteni, sitä pahemmaksi kaikki muuttui minun osaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni oli joku, jolle pystyin purkaa raivon, ahdistuksen ja saada paniikkikohtauksia ilman, että hän lähtee pois. Vaikka olisinkin ymmärtänyt, jos olisi lähtenyt, olin hirviö (vain itseni mielestä). Lähes vuoden verran yhdessäoloa ja lopulta myönsin, että en ole kunnossa. Mutta tiesihän mies sen jo ennen myöntämistäkin... Sitten vielä vuosi ja vihdoin uskalsin hakea apua.
Tein uudenvuodenlupauksen, että vuosi 2015 tulee olemaan paras vuosi elämässäni. Nyt kun tarkastelen kuluneita kuukausia, paljon on tähän vuoteen mahtunut, vaikka hieman yli puolivälin vasta ollaan. Tämä vuosi on mennyt kooten ja etsien itseäni. Edelleen on vaikeita päiviä, mutta sitäkin enemmän hyviä.
Ja tässä itseäni etsiessä olen tullut siihen tulokseen, että tämä blogi tulee pysymään osana minua. Ehkä tämän tekstin myötä uskallan paremmin purkaa myös ne huonot päivät tänne.
Mutta, se minusta! Kerron hieman Miljankin kuulumisia...
Milja on jo 4-vuotias reipas pieni naisenalku! Erittäin omatoiminen ja taitava. Miljalla on niin sanotusti "oma kieli". Joitakin sanoja hän sanoo, mutta viittoo sitäkin enemmän. Puhetta ymmärtää lähes täysin, tosin kuulo on hyvin valikoiva ;)
Neiti rakastaa pienillä eläinukoilla leikkimistä, fröbelin palikoita ja piirtämistä. Kovasti tykkää auttaa kotitöissä, jos sille päälle sattuu. Ärsyyntymisen ilmaisee useimmiten murisemalla tai menemällä huoneeseensa paiskaten oven kiinni.
Viimeksi erityisneuvolassa vieraillessamme Milja sai taas sylin täydeltä kehuja reippaudestaan. Vaikka alkuvuosi meillä meni angiinakierteessä ja flunssassa, muuten Milja on ollut täysin terve.
Puheterapiakin alkoi vuoden 2014 syksynä, mutta paikkakunnan muutoksen vuoksi on tullut pitkä tauko. Ensi viikolla laitan puheterapiahakemuksen Kelaan, jospa sekin asia lähtisi pikkuhiljaa rullaamaan.
Viime viikko kului Miljan kanssa Vaasassa äitini luona. Saatiinpahan edes jonkunlainen kesälomareissu tälle kesälle. Pääsimme ensimmäistä kertaa poimimaan mansikoita mansikkatilalle, joka tosin ei ollut ihan minun juttu. Lopulta muut keräili mansikoita ja me Miljan kanssa leikimme leikkimökissä kotileikkiä :D Oli kovin virkistävä viikko ja kotiakin osaa taas arvostaa paremmin.
Olemme kotiutuneet tänne Turkuun todella hyvin. Hieman stressiä on tuonut hitaus asioiden hoitumiseen, mutta tätähän heinäkuu on, kun kaikki ovat lomalla. Tässä kuussa Miljalla pitäisi alkaa päivähoito jälleen, sitten onkin helpompi hoitaakin asioita. Miljan kanssa johonkin virastoon meneminen ei oikein onnistu, kun neiti ei jaksa minuuttia kauempaa pysyä paikallaan varsinkaan, kun on paljon mielenkiintoisia huoneita ja pitkiä käytäviä... Pikkuhiljaa siis...
Seuraava postaus, minkä kirjoitan, tulee olemaan täynnä kuvia. Ja siihen ei kulu tällä kertaa vuotta, eikä puoltakaan ;)
o/
Ps. Mä sain rillit! :D
Olipa mukava huomata että olet palannut blogitauolta. Rohkeasti kirjoitit ongelmistasi. Toivottavasti vointiai on nyt paranemaan päin. Ihana kuulla myös Miljan kuulumisia. Ja tervetuola Turkuun. Toivottavasti viihdytte täällä.
VastaaPoistaKiitos! Olemme viihtyneet ja varmasti viihdymme vastedeskin :)
PoistaHei :) Kiva, kun jatkoit kirjoittamista! Onnea uuteen kotiin!
VastaaPoistaKiitos paljon! Ihana nähdä, että vielä on lukijoita näin pitkän tauon jälkeen <3
PoistaKiva kuulla teistä! On täällä meitä lukijoita!��
VastaaPoista